Punamultainen torppa

Talokuiskaajan lokakuu on ollut erityinen. Kuun alussa kävin kahdella juttukeikalla haastattelemassa vanhojen talojen asukkaita. Toinen kohteista sijaitsi Strömforsin ruukissa, upeassa 1800-luvun puolivälin punamultaisessa, mansardikattoisessa työväen asuinrakennuksessa. Kun astuin alakerran päätyasunnon kuistilta sisään, oivalsin vanhan rakennuksen ihanuudessa äkkiä jotain tärkeää: Kaipuuni vanhaan taloon oli niin voimakas, että vatsanpohjassa kouraisi. Kotiin palattuani päätin ryhtyä toimeen.

Pysähdyin nimittäin pohtimaan syvemmin omaa kotiani ja suhdettani siihen. Kun muutimme Fiskarsin ruukkiin kesällä 2025, oli tämä asunto ainoa vapaa ja meille mahdollinen. Kun kävin katsomassa asuntoa, totesin, että tämä ei ole ollenkaan sitä mitä etsin, mutta saan tästä ihan kivan. Luotin siihen, että maalaamalla ja sisustamalla harmaan kulahtaneesta asunnosta tulisi koti. Ja tulihan siitä. 1940-luvun rapattu, puurakenteinen paritalon puolikas muuttui käsissäni lempeämmäksi ja ihan toimivaksi, vaikka se ei ollutkaan mikään unelmakoti. Tein saman ”tästä tulee ihan hyvä”- päätöksen keväällä 2026, kun päätin remontoida kotini kellariin työ- ja kurssitilan. Siitäkin tuli ihan hyvä. Mutta ei sellainen, mitä olisin oikeasti toivonut ja tarvinnut.

Tässä tullaan nyt tärkeään kohtaan: miksi toistuvasti tyydyn ”ihan hyvään”?

No, siihen on monta vastausta. Budjetti on tietenkin yksi seikka. Toinen on luotto omaan kykyyn tehdä vaikka roskapöntöstä kotoisa koti. Mutta sitten tullaan siihen tärkeimpään: Uskonko todella, että ansaitsen parempaa? Tämä oivallus kirpaisi. Olen aulis tyytymään, mukautumaan ja joustamaan. Päätin, että siihen on tultava muutos. Siltä istumalta soitin isännöitsijälle ja kysyin, onko ruukissa vapaita asuntoja ja kuulin, että punainen torppa, joka aina kävelyllä osuu silmiini oli tyhjillään, mutta sitä ei syystä tai toisesta ollut laitettu vapaiden asuntojen listalle. Seuraavana päivänä menin katsomaan taloa ja saman tien päätin, että otan sen.

1834 rakennettu punainen hirsitorppa sijaitsee ruukin kauneimmalla kadulla, aivan keskustan tuntumassa. Siinä on pikkuinen puutarha ja upea näkymä museonmäelle.

Fiskarsin ruukin punaiset torpat rakennettiin työväen asunnoiksi. Kahta taloa lukuun ottamatta jokaisessa rakennuksessa on kaksi asuntoa. Aikanaan asuntoihin kuului myös pieni viljelypalsta, mistä tulee tien nimikin: Peltorivi. Peltorivillä on museon tietojen mukaan ollut asuntoja jo 1700-luvullla, ja nykyiset torpat siirrettiin ja rakennetiin vanhojen tilalle 1830-1840-luvuilla. Talorivin takana kulkee piharakennusten rivi. Varastotilojen lisäksi rakennuksissa on muistona vanhoilta ajoilta huussit jokaiselle asunnolle.

Talokuiskaajan pienestä torpasta on jossain vaiheessa purettu keittiön hella, mutta pönttöuuni onneksi löytyy. Kattopalkit ovat näkyvissä ja ikkunat matalalla. Torpan tunnelma on ainutlaatuinen, sellainen hykerryttävä.

Parasta on se, että uskalsin pyytää enemmän. Uskalsin sanoa toiveeni ääneen ja uskalsin toimia. Moni vanhasta talosta haaveileva tai sellaisessa jo asuva tunnistaa varmasti kuplivan kauhun sekaisen innostuksen, joka syntyy, kun päätös on tehty. Punamultainen torppa saa sydämeni sykkimään ja mieleni innostumaan. Koti on tärkeä paikka, ja haluan että se tuntuu ihanalta joka päivä.

Talokuiskaajan torppaan tulee myös kotoisa työtila ja kurssitilat pienryhmille. Toivon voivani kutsua sinut kanssani taiteen, vanhojen talojen ja teekupillisen ääreen jo pian!

Terkuin,

Anu