Haukkasinko liia ison palan kakkua?

Keskikesän ajatuksia siitä, kannattiko ottaa vanha talo vaivoikseen.

Onko vanhan talon kunnostamisessa mitään järkeä?

Tätä olen itse miettinyt viime päivinä paljon. Tai oikeastaan olen pyöritellyt päässäni sitä, oliko mitään tolkkua ostaa työtä, rahaa ja kärsivällisyyttä vaativaa taloprojektia yksin ja elämäntilanteessa, jossa kaikki on epävarmaa, uutta ja vasta alussa.

Paljastan sinulle, miten vääristyneen optimistinen talonhalaajan mieli voi olla: ajattelin ihan oikeasti, että remontoin Lintulan ihanaksi ja asumiskuntoon kevään ja alkukesän aikana ja laitan sen sitten heinäkuussa vuokralle. Totuus on, etten ole ehtinyt kuin alkuun ja juuri nyt työn määrä tuntuu liian suurelta.  Odottamaton kattoremonttikin söi remonttibudjettini kokonaan. Nyt sitten mietin, että oliko missään mitään järkeä, vai ajoinko itseni ahdinkoon.

Kuulostaako tutulta? Moni vanhan talon kanssa operoiva on kovin optimistinen ja haluaa nähdä asioiden lutviutuvan kuin itsekseen siihen kohtaan, missä on jäljellä enää kukkien asettelua maljakkoon, taulujen mallaamista seinille ja koristetyynyjen asettelua sohvalle, ilta-auringon heittäessä vanhojen ikkunalasien läpi valokuvioita seinälle.

 Katsellessani Lintulan pölyn ja maalitahrojen koristamaa olemusta oivalsin myös, että en selviäkään yksin. Että minussa ei sittenkään ole naista puurtamaan yksin läpi loputtoman romun roudauksen, raivaamisen, korjaamisen ja rakentamisen. Ymmärsin siinä hetkessä, että tarvitsen apua ja että sen pyytäminen tuntuu lähes mahdottoman vaikealta.

Aloin kuitenkin pyörittää mielessäni ajatusta ihanasta talkoopäivästä, jonka aikana asiat loikkaisivat eteenpäin ja kaikki alkaisi näyttää valoisammalta. Sitten aloin miettiä, että miksi kukaan haluaisi viettää lyhyestä kesälomastaan aikaa jonkun yltiöpäisen naisen projektimökillä raivaus- ja siivouspuuhissa. Vaivuin dramaattiseen, yksinäiseen synkkyyteen.

Tämänkin tuntemuksen moni vanhaa taloa korjaava ja raivaava saattaa tunnistaa. Ajatuksen siitä, että ei kai nyt kukaan tällaiseen projektiin halua osallistua, eikä ainakaan vaiheessa, jossa mikään ei ole valmista.

Perinteisesti Suomessakin on asioita tehty aina talkoovoimin. Naapurusto ja ystävät ovat kokoontuneet rakentamaan, korjaamaan ja järjestelemään vuoroin vieraissa -periaatteella. Näin on vuosisatojen ajan rakennettu suuria taloja, korjattu satoa ja huolehdittu toisista, sillä on ollut itsestään selvää, että yksin kukaan ei jaksa ja pysty. Yksilöä korostavassa, näennäisen yhteisöllisessä nykyhetkessämme olemme unohtaneet jotain oleellisen tärkeää: yhteisössä ja yhdessä tekemisessä on voimaa.

Tiedätkö mitä tein? Kaikesta häpeän tunteesta ja epäilyksistä huolimatta kokosin kolmenkymmenen hengen whatsapp-ryhmällisen ihmisiä, kirjoitin pitkän viestin ja pyysin apua. Pyysin yhtä kesäistä päivää siivoushommiin, ikkunoita pesemään, pihaa raivaamaan tai maalaamaan ja rakentamaan. Pyysin myös henkistä tukea ja apua kierrätysmateriaalien etsintään.

Ja mitä tapahtui? Sain hetkessä useita vastauksia, joissa paitsi luvattiin ilolla tulla avukseni, myös kiiteltiin rohkeuttani pyytää apua. Ja siinä hetkessä mieleni alkoi keventyä. Viestien voimalla kaivauduin itselleni kaivamastani syvästä kuopasta ja aloin listata työtehtäviä. Loputon projektini alkoi tuntua mahdolliselta.

Muista sinäkin, että oikeasti et ole yksin. Erillisyyden tunne on harha, johon on helppo kadota. Uskalla pyytää apua ja riennä vastavuoroisesti auttamaan, kun sinua pyydetään. Yhdessä olemme enemmän.